https://piiahoo.kuvat.fi/kuvat/Project+Selfie/LaiturilTA+TUUli+vie+pois+nekin%2C+jotka+ei+kelvanneet.jpg

Olipa viime teksti todella sekavaa settiä. No, unettomina öinä ei kovin järkevää settiä synny.

Tällä hetkellä elämäni tuntuu hirveän pysähtyneeltä. Saatan olla kahden viikon päästä työtön, jatkamassa nykyisiä hommia tai tekemässä jotain uutta. Ihmissuhteet ovat sitä samaa: ei mitään varmaa tai uutta sielläkään. Pääosin olen yksin oman pääni kanssa. Yleensä sen kanssa sujuu hyvin, toisinaan kyseenalaistan koko olemassaolon. Ehkä tämä vajaa 1,5 vuoden työputki ilman yhtäkään kunnollista lomaa alkaa näkyä myös pysähtyneenä tunteena ihmissuhteissakin. Jos ollaan rehellisiä, en jaksa edes miettiä tai murehtia tulevaa. Tulee vastaan, mitä tulee – kyllä elämä jotenkin kantaa johonkin suuntaan.

Edellisen postauksen pohjimmainen kriisikin on mennyt ohi. Tai no, sain vaan asiaan varmuutta tällä viikolla. Toisaalta en saanut, mutta jotenkin tätäkin asiaa vaivaa sellainen tyyntä myrskyn edellä -tunne. Mikään ei muutu tai etene stressaamalla, joten parempi mennä virran mukana.

Taiteiden yönä tuli pitkästä aikaa otettua kamera käteen. Tai no, pussikaljoitteluksihan se lopuksi meni, joten kuvaaminenkin jäi lopulta vähille. Toisaalta oli hyvä palauttaa vähän tuntumaa kameraan, sillä pian alkaa Volumen keikkakausi. Vielä on tekemistä kohinanpoiston kanssa, mutta ehkä tämäkin viilaantuu. Pelle Miljoona soitti akustisella keikallaan yhden lempikappaleistani: Hän uskoi tuuleen. Kaikin puolin oli onnistunut ilta.

Tänään sunnuntaina tuli hyvin outo olo kotona ollessani. Hirveä painontunne ja ahdistus rinnassa. Epätodellinen olo. Ahdisti. Mitään järkevää selitystä tälle tunteelle ei löytynyt. Olin jo melko varma, että olen 26-vuotiaana saamassa sydänkohtauksen. Otin kameran mukaan ja päätin vain kävellä rantaan. Jatkoin selfie-projektiani, mutta muut ihmiset häiritsivät sitä. Tämän aikana Snapchatiin olikin pamahtanut viesti, joka saattoi selittää tätä oloa. Ehkä se ahdistus oli etiäinen, ehkä ei.

Niin, sen viestin sisältö jääköön Snapchatiin, vaikka asia ei suoranaisesti tullut yllätyksenä. Kuitenkin se vähän romutti taas uskoani ihmisiin ja ihmissuhteiden kestävyyteen. Voiko tässä maailmassa luottaa muihin kuin itseensä? Jaksaisiko sitä itsekään enää yrittää, kun muutkin epäonnistuvat? Ehkä minä, ikuinen pessimisti, haluan kuitenkin vielä uskoa parempaan huomiseen ja uskoa onnistumiseen.

Valitettavasti olen samaistunut viime päivinä liikaa Scandinavian Music Groupin kappaleeseen Ylpeä sydän, joka kuvastaa ehkä liikaa omia ihmissuhteitani:

”1-2-3 sydäntä särkyy
vielä löytyy se joka ehjänä säilyy
ehdin myöhemmin viettää aamuni
jonkun kylkiluuhun kasvaneena
Kun herään laivat on lähteneet
kortti kuivuu ja junia ei mee
laiturilta tuuli vie
pois nekin jotka ei kelvanneet

Toivottavasti tämä ei ole ennustus ihmissuhteistani, vaikka vähän pahalta näyttääkin ja ympärillä tapahtuvat asiat vain tukevat tätä tunnetta. Kuten aiemmin kirjoitinkin, olen vain päättänyt mennä virran mukana ja katsoa, mitä tulevaisuus tuo.

Share: