Niin monta kertaa olen taas aloittanut tekstin, jota en kuitenkaan ole saanut kirjoitettua loppuun. Sanottavaa olisi, mutta en ole osannut muotoilla niitä mitenkään järkevästi. No, en osaa nytkään, mutta joskus yksin oman pääni kanssa on vaikea elää ja kirjoittaminen vähän helpottaa.

Olen tänä kesänä pohtinut järjen ja tunteen ristiriitaa. Olen aina nojautunut järkeeni tilanteessa kuin tilanteessa. Päätöksiä on itselle ollut helpompi perustella, koska se oli vaan järkevää. Muille se varmasti näkyy ehkä kylmyytenä, kovuutena tai jämäkkyytenä. Työelämässä ja tavallisessa arjessa tämä toimii kohtalaisen hyvin, mutta ihmissuhteet ei vaan mene samalla kaavalla.

Sisältä olen yleensä hyvin rikki ja sekaisin omien tunteideni kanssa. Siinä ei järki auta.

Taas sisälläni jyllää. Tekisi mieli huutaa, itkeä ja vaatia. Tehdä omat ajatukset selviksi ja vaatia vastauksia. Julistaa ja tunnustaa, mutta en voi. Kertoa, miltä tuntuu. En uskalla. Se ei ole järkevää. Vihaan epävarmuutta ja välitiloja. Vihaan harmaata aluetta, haluan mustaa ja valkoista. Pelin henki ei vain salli tällä hetkellä vaatia mitään. Sekös nakertaa.

Edellistä kappaletta kirjoittaessa soi Haloo Helsingin! tilanteeseen sopiva kappale Maailma on tehty meitä varten:

”Tässä mä seison kaipausta rinnassa
Vaikka tää loppuisi yhdessä illassa
Maailma on minun, maailma on sinun
Maailma on tehty meitä varten
Jokainen tänne jonkun jäljen jättää”

Hassua, kuinka paljon onkin tullut kuunneltua Scandinavian Music Groupia ja Haloo Helsinkiä! Kappaleet ovat ainoastaan vaihtuneet, kuten Köpis 2012:sta Jos mun pokka pettää -kappaleen kautta Maailma on tehty meitä varten -kappaleeseen. Miten ne kolahtavatkaan!

Olisin halunnut laittaa viestin, mutta ylpeys ei antanut periksi. Jos kiinnostaa tai kaipaat, ilmoita itsestäsi. Tunnistan tässä äänessä viisi- ja 15-vuotiaat Piiat. Millä ne saa vaimennettua? En tiedä, mutta pitäisi varmaan opetella käsittelemään niitä. Helpommin sanottu kuin tehty?

Sunnuntaina koin tunteen vuosien takaa. Rautatieasema, odotus ja vastenhakoinen olo lähteä. Vaitonaisuus, pidättele itkua ja esitä normaalia. Koska se on järkevää. Älä näytä sisintäsi äläkä päästä sitä viisivuotiasta ääneen. Tämän tunteen kanssa elin kahden ja puolen vuoden ajan ja taas se oli läsnä. Helvetti.

Ennen tämän kirjoittamista poistin Tinderin. En siksi, että parisuhdestatus olisi mihinkään muuttunut. Poistin siksi, koska se tuntui hyvältä. En ollut käynyt kuukauteen kyseisellä lihatiskillä ja toisaalta alan olla niin rikki sekä niin kypsä näihin kuvioihin, ettei enää kiinnosta. Ennemmin yksin kuin enää rikon itseäni.

Pelkään. Pelkään niin helvetin monia asioita juuri nyt. Olenko antanut itsestäni väärän kuvan? No ihan varmasti olen, koska vedän kovaa ja kylmää roolia. Onko toinen edes tosissan mukana ja toisaalta millä motiivilla? En ehkä halua kuulla vastausta tähän, mutta toisaalta haluan. Miksen osaa vain heittäytyä ja nauttia? Se olisi järkevää, mutta minun järkeväni on ollut aina jotain ihan muuta.

Spotify tarjosi tähän kohtaan lisää sopivaa Haloo Helsinkiä! Tältä kaikki juuri nyt minusta tuntuu, vaikka tuskin olisi järkevää tuntea näin:

”Tartut taas käteeni ja laskeudut eteeni
Mä seison ja hiljaa kuunteleen
Sä katsot syvälle silmiin ja hymyilet
Sä katsot syvälle silmiin ja suutelet
Sä katsot silmiin ja valehtelet”

(Haloo Helsinki! – Syvälle silmiin)

Niin, onko tämä sitten millään tavalla todellisuutta? En tiedä. Järkevästi ajateltuna tuskin, tuntuisi mukavalta uskoa niin. Tulevaisuus olkoon nykyhetkeä viisaampi.

Ajatusten kirjoittaminen kyllä helpotti. Ehkä liian henkilökohtaista julkaistavaksi, mutta aion kaiken pilaamisen riskillä tämän julkaista.

Koska tuntuu siltä. Koska sydän sanoo niin.

Share: