Niin, minun piti jo vuosi sitten kirjoittaa fiiliksistäni tuoreena maisterina. Jäi kirjoittamatta, sillä uudet jutut tempasivat mukaansa. Nyt siitä hetkestä on jo vuosi, joten ehkä voisin vähän muistella menneitä. Olihan tuo valmistuminen yksi suurimmista aikuisiän saavutuksistani. Pahoittelen nälkävuoden mittaista tekstiä.

Muistan vieläkin ne tunnelmat ennen valmistujaispäivää. Pohdin, mitä pukisin valmistujaispäivänä sekä vappuna päälleni, millaiset juhlat järjestäisin ja mitä niissä tarjoaisin. Vapun jälkeen alkaisi uusi työ edellisen kesän työnantajan leivissä. Miten elämä muuttuisi uuden elämänvaiheen myötä?

Tuli huhtikuun 29. päivä, jota olin odottanut. Todistusten jakotilaisuus oli Vaasan yliopistolla filosofisen tiedekunnan hallintokerroksessa kello 12-13. Tilaisuus sinänsä oli tuttu, sillä noudin kanditodistukseni toukokuun lopulla 2013 samasta paikkaa. Vaikka tiesin tilaisuusen olevan hyvin lyhyt ja koruton, hermostuksissani pyörittelin mekkovaihtoehtoja. Jälkikäteen mietittynä ihan naurettavaa pohdiskelua. Olin erikseen ostanut käytettynä mustavalkoisen Michael Korsin mekon, mutta se ei tuntunut hyvältä. Vedin lopulta punaisen jerseymekon päälleni, jalkaan likaisenvalkoiset Converset ja takiksi valitsin uskollisen nahkatakkini. Tunsin olevani valmis opiskelijana viimeiselle matkalle yliopistolle.

Lähdin kävellen kotoa kello 12, yliopistolla olin noin kymmenen minuuttia myöhemmin. Nousin portaat hallintokerrokseen ja astuin kokoushuoneeseen sisään. Henkkarit esiin, kirjekuori kouraan ja kädenpuristus sekä onnittelut. Näin koruttomasti päättyi seitsemän lukuvuotta yliopistolla. Hölmistynyt olo: näinkö tämä oikeasti nyt päättyi?

Olihan se vähän tyhjentävä ja tympeä tapa onnitella uutta maisteria, kun muistelee matkaa tuohon pisteeseen: yhteishaku keväällä 2009; puolivillaisella asenteella pääsykokeisiin (”no jos en muualle pääse, niin mennään nyt sit tonne”); paksu kirjekuori kotiin ja vaikea päätös Kemi-Tornion AMK:n ja yliopiston väliltä; sateinen elokuun 26. päivä vuonna 2009 ja uusien opiskelijoiden orientaatiopäivät; uudet ihmiset, uusi ympäristö, täysin uusi opiskelumaailma; haparointia, koulutusohjelman vaihto vuonna 2010, järjestöhommat, uusi työ opintojen ohessa, kaukosuhde, epävarmuus siitä, mitä oikeasti haluaa tehdä; kanditutkinto purkkiin toukokuussa 2013; viimeiset kurssit, tentit ja luennot; kahden ja puolen vuoden gradupiina; ”Tää oli sun osaltas nyt tässä” ja ilmoitus yliopistolle valmistumisesta; kirjekuori kouraan ja maisterina putkesta ulos. 

Kävelin portaat alas samalla avaten kirjekuorta. Katsoin nopeasti tutkintotodistusta ja pävitin somekanavat. Olin pohtinut pitkään, miten ilmoitan tästä hetkestä. Lopulta päädyin ottamaan kuvan todistuksesta ja kirjoittamaan kuvatekstin: ”Sano mua filosofian maisteriks. Kiitos @tevivaasa näistä yhteisistä vuosista!Jotenkin kökköydessään niin minua. Ensimmäinen päivä yliopistolla oli sateinen, harmaa ja kolea, mutta hakiessani todistusta paistoi pilvien välistä aurinko. Näin sen kuuluikin mennä. Kotiin kävellessä meinasin hakea itselleni ruusun, mutta se sitten jäi.

Illalla kävimme perheen kanssa syömässä. En uskaltanut kertoa kasvissyönnistä ja pilata väittelyllä iltaa, joten valitsin listalta vähiten epäeettisen kalaruoan. Sain isoveljeltä ruusuja, vanhemmilta Kalevala Korun kaulakorun lahjaksi. Vieläkin harmittaa tuo koru, sillä se ei ole yhtään tyyliseni ja on tainnut olla kaulassani ainoastaan tuolla ravintolassa. Vanhemmilleni isoin asia sinä iltana kuitenkin oli isoveljeni suorittama linja-autoon vaadittavat ajoluvat, ei niinkään suvun ensimmäinen maisteritutkinto eli minun valmistuminen. Olinhan jo saanut kuulla olevani häpeäksi, kun en nopeammin valmistunut yliopistosta.

Vieläkin nousee kiukusta katkerat kyyneleet silmiin tuota illallista miettiessäni. Kaikella kunnioituksella, mutta mitä ihmeellistä siinä on, että ikänsä eri ajoneuvoja ajanut henkilö hankkii ajokorttiinsa pari kirjainta lisää? Tämän lisäksi jouduin perustelemaan sitä, miksi olin saanut vain kakkosen organisaation tietojärjestelmät -kurssista, kun muuten arvosanat olivat kolmosesta vitoseen. Kun mikään ei riitä. Ei jäänyt kovin hyvä fiilis siitä illallisesta. Olisi varmaan pitänyt itsekin ryhtyä bussikuskiksi?

Kotiin päästyä korkkasin Motörhead-logolla varustetun siiderin, jota Alkon myyjä oli suositellut minulle. Istuin rauhassa kotona ja mietin asioita. Olin ylpeä itsestäni, vaikka muut eivät ehkä olleet. Ehkä maisteritutkinto ei ole nyky-Suomessa kovin iso saavutus, mutta minulle, media-assistentille, se oli. Seuraavana päivänä, vappuaattona, juhlittiinkin opiskelukavereiden voimin. Olin onnellinen sinä iltana. Happy Barrellista voisikin katsoa alkaneen kokonaan uusi tarina, joka on johdattanut minut tähän päivään.

Mikä muuttui valmistumisen jälkeen?

Niin, mitä vuoden aikana on sitten tapahtunut? Olen edelleen samassa työssä kuin vuosi sitten, edelleen pohdin lähtöä Vaasasta enkä vieläkään tiedä, mikä minusta tulee isona tai missä olen hyvä. En tullut sen aikuisemmaksi tai viisaammaksi. Unirytmi kyllä on nykyisin tappavan keski-ikäinen ja elän tylsää klo 8-16 -arkea. Näiltä osin mikään ei siis muuttunut. Valmistuessa olin sinkku ja nyt vuosi myöhemmin olen taas sinkkuna, vaikka parisuhde tässä välissä ehtikin olla, jonka voisi katsoa alkaneeksi juuri tuolloin vappuna ja päättyneen maaliskuun lopussa.

Nykyisin tuntuu jo ihan luontevalta kutsua itseään (filosofian) maisteriksi, vaikka sisälläni asuu edelleen se pieni media-assistentti ja amis. En kuitenkaan koe olevani parempi ihminen kuin muutkaan, vaikka välillä vähemmän kouluja käyneiden kanssa meinaa suu loksahtaa auki. Kai sieltä yliopistolta on tarttunut jotakin sivistystä omaan päähän tak sitten yliopisto on kasvattanut minua ihmisenä toiseen suuntaan.

Valmistumisen jälkeen jouduin huomata olevani hukassa. Muut kesätyökaverit pohtivat seuraavan lukuvuoden opintoja, minulla ei ollut kuin työt. Opiskelukaverit jatkoivat opiskelijaelämäänsä ja itse huomasin tipahtaneeni näistä piireistä pois, joka sinänsä on täysin luonnollista. Olin yksin ja yksinäinen. En tiennyt, mitä vapaa-ajallani tekisin, sillä en enää harrastanut mitään. Onneksi minut houkuteltiin Volumen toimintaan mukaan ja löysin musiikin uudelleen elämääni sekä tartuin kameraan puolen vuoden tauon jälkeen. Tunnen kuuluvani edes jotenkin johonkin porukkaan. Vaikka parisuhde meni, olen kiitollinen juurikin tästä yhdistystoimintaan mukaan ottamisesta. 

Väkisinkin mietin tulevaisuuttani, sillä valmistuminen ei tosiaan tuonut tähän vastauksia. Miten ns. tuotteistaisin oman osaamiseni ja myisin sen työnantajille? Missä olen puolen vuoden tai vuoden päästä? Mitä tulevaisuudessa teen ja pitäisikö lähteä uudelleen opiskelemaan? Ei näihin kysymyksiin varmasti tule ikinä valmiita vastauksia. Yritän elää nykyhetkeä ja tarttua uusiin tilaisuuksiin, mutta luontaiselle murehtijalle se on välillä vaikeaa antaa asioiden vaan mennä omalla painollaan. 

Vuosi sitten olisin varmasti kuvaillut koko yliopistoaikaa sanoin paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. En ehkä enää valitsisi näitä sanoja. Olihan ne vuodet varmasti elämäni parhaimpia, vaikka välillä stressiä pukkasi niin maan pirusti, elelin köyhyysrajan alapuolella ja usko itseen meinasi usein loppua. En vaihtaisi noita vuosia pois.

Share: